Hän hoippuu, tönäisee tuolia kymmenen senttiä, se liikahtaa, ei pidä uudesta asennosta, se on vähän kuin toisella kyljellä tuoliystävänsä vierellä, kääntänyt selän.
Olen seuraava asiakas. Saanko lisää kuumaa vettä, kuinka monesti kehtaan pyytää, onko hunajaa, mistä se on peräisin ja mikä sinun nimesi on, entä tuon työtoverisi jolla on ruskeat silmät ja liikuttava hymy – jos arkeni koostuisi näin hajanaisista ja pikkuriikkisistä kysymyksistä – jospa vain. Haluan konserttiin, olet minulle piano.
Haluan tavata henkilön joka puhuu samaa kieltä ja
soittaa kanssani iltapäivisin ukulelea, opettaa minulle
kuinka kukkasipulit upotetaan multaan ja milloin, mitkä
(sellaiset jotka eivät tulisi mieleen).
Housuni on leikattu niin että
niissä palelee. Minulla on ystäviä siellä täällä ja tuolla. Haluan tavata henkilön joka muistaisi minä päivänä kenellekin lähetetään kortti.
Olen kirjoittanut neljä sivua kirjettä kuolleelle isoäidilleni, jonka satavuotisjuhlissa nilkkani nyrjähti enkä jännitä enää niin paljoa. Vähemmän, hitaammin, hengitä, syvemmin. Haluan kuivattua mangoa, parapähkinän, sinistä verhokangasta, kotiin.
